SeppoHongisto Halkeama seinässä

Sivallus itsenäisen Suomen kumpujen yöstä

HS julkaisi 1.6.2014 Olli Sinivaaran arvostelun kirjasta Luvattu maa: http://www.hs.fi/paivanlehti/kulttuuri/Suur-Suomen+piti+nujertaa+kommuni...

Ote kustantajan kuvailutekstistä: ”Luvattu maa kertoo 1920- ja 1930-lukujen haave- ja vihapuheesta, ja miten naiset sekä kulttuuriväki myös osallistuivat Suur-Suomi-hengen nostatukseen. Suur-Suomi-aatteen juuret olivat syvällä 1900-luvun alkupuolen suomalaisessa nationalismissa. Heimosotien valkoinen ideologia on monille tuttua, mutta Itä-Karjalan suomalaistaminen kuului myös työväenliikkeen intresseihin. Kirjoittajat kuuluvat arvostelijan mukaan historioitsijoiden uuteen sukupolveen.

Sinivaaraan arvostelun mukaan: ”Parhaimmillaan tutkijoiden tekstit ovat silloin, kun he onnistuvat lähestymään parin sukupolven takaisia tutkimuskohteitaan – ehkä omia isovanhempiaan – maltilla ja ymmärryksellä, inhimillisesti ja elämänläheisesti”. Kun taas tieteellisen tekstin pintatason asiallisuuden läpi alkaa paistaa menneisyyden toimijoiden jakaminen hyviin ja pahoihin, jää lukijalle Sinisalon mukaan pettynyt olo ja hän toteaa:”Eikö näistä poteroista vieläkään päästä pois – poteroista, joiden asianmukainen ylös kaivaminen ja neutraloiminen kuitenkin kaiketi on uuden polven historioitsijoiden päämäärä”.

Esimerkkinä voidaan ottaa Oula Silvennoisen kirjoitus ”Kumpujen yöhön, eli kuinka historiallinen muisti vääristyi”. Silvennoinen maalaa aluetta laajoin pensselin vedoin nostaen esiin mm. tuon ajan akateemisen älymystön, joista sodan jälkeen useat nimitettiin Akateemikon virkoihin. Jonkinlaisen ”takinkääntäjien hyviksen” rooliin Silvennoisen tekstissä asetetaan Matti Kuusi, akateemikko, kansatieteilijä, AKS: n aktiivijäsen aikanaan, Tyrjän rykmentin valistusupseeri.

Kohteeksi on otettu nimekkäämpien toimijoiden ohella mm. Leo Sario, joka ei uransa varrella tiettävästi kumarrellut ketään eikä mitään ja todistusaineistoksi on otettu Matti Kuusen muistelmat (Ohituksia 1984). Kuusi käsittelee Sariota muistelmiensa sivuilla otsikolla ”Suomen Akatemian isä” (223-227). Kuusen mukaan: ” Heikki von Herzenin tapaan hän oli välttynyt kenttäarmeijan joukkodepressiolta; hänen matemaatikon aivojaan oli tarvittu muualla. Siksi molemmat puhuivat korkeammilla kirjaimilla kuin me kyyryyn painetut ohiammutut”. Kuusi kuvaa Sariota: ”Ylioppilaiden kulttuuritoimikunnan puheenjohtajaksi, suuren akatemiataistelun tarunomaiseksi sotapäälliköksi”. Kuusi antaa ymmärtää, että ennen Amerikkaan lähtöään Sario sai puhutuksi hänet ylioppilaiden kulttuurilautakunnan puheenjohtajaksi, jossa Kuusi tunsi olevansa ”väärä mies väärällä paikalla”.

Kuusi ei itse asiassa syyllistä Sariota mistään. Sariohan ryhtyi sodan jälkeen jatkamaan työtä Akatemian perustamiseksi Suomeen (taustalla oli jo A.K Cajanderin hallituksen antama ja eduskunnan hyväksymä, mutta voimaantuloltaan lykätty laki Akatemiasta. - Siis parlamentaariseen vaikuttamiseen, joka on itsenäisen maan kansalaisen perusoikeus. Sariolta ei intoa, tarmoa ja kyvykkyyttä puuttunut. Nousiko Sario poterostaan liian nopeasti ja unohti käyttää poliittista sordiinoa suomettumisen alkuvuosina ? Kuusi käsittelee itse asiassa Sariota muistelmissaan varsin hyväntahtoisesti ja tunnustaa pitävänsä häntä persoonana ”kriittisen legendan aiheena”. Kritiikkiin viittaavaksi seikaksi voisi tulkita Kuusen lausuman, että Sario ei ”kesyyntynyt useimpien muiden tavoin AKS: n hybriksestä, vaan se muuttui hänessä yli-ihmisen voimantunnoksi”. Häntä olisi Kuusen mukaan tarvittu Suomessa. Tässä Kuusi ilmeisesti viittaa Sarion tiedemiehen uran etenemisen vaikeutumiseen, koska Rolf Nevanlinna ei suostunut nimittämään Sariota dosentiksi.

Voidaan kysyä, mikä erottaa ihmisen ja yli-ihmisen voimantunnon korkeimman hengenviljelyn elovainiolla (vrt. Paasikiven juhlapuhe Akatemian perustamisjuhlassa (1948). Yksi mittaava tekijä varmaankin ovat saavutukset, jolloin yli-ihmisyyden synonyyminä tavataan joskus käyttää myös nero-käsitettä.

Matti Kuusi on muistelmiensa mukaan ollut tietoinen siitä, että missä Sario palveli sodan aikana. Hän ja tuskin useimmat sotahistorioitsijatkaan ovat olleet kovinkaan kauan tietoisia siitä, miten, missä ja ketkä olivat valmistelemassa lopullista operaatioita, jonka avulla Helsingin ilmatorjunta valmisteltiin ennen 1944 kesällä alkanutta NL:n suurhyökkäystä. Helsingin ilmatorjunnan epäonnistuminen helmikuun suurpommituksissa olisi voinut lannistanut kenttäarmeijan taistelutahdon jo ennen kesän 1944 torjuntataisteluita. Voidaan sanoa, että Sario oli tuolloinkin oikeaan aikaan oikeassa tehtävässä, vaikka hän ei sitä tiettävästi missään yhteydessä tuonut omaksi edukseen esille.

Puolustusministeri Wallden ja Saksan valtakunnan erikoisasiamies J. Veltjensin ja erään avaratoimittajan kesken allekirjoitettiin 1.10.1940 ylipäällikön hyväksymä (salainen Vertrag Nr. 1189) ja avoin, ilman tavaraluetteloa, tavarantoimitussopimus eräiksi ilmatorjunnan asehankinnoiksi. Tähän sopimukseen perustui myöhemmin radioluotainten eli kansan kielellä tutkien hankinta. Helsinkiläiset esittivät kevättalvella julkista kritiikkiä ja pelkoa siitä, että ilmatorjunta ei kykenisi suojelemaan pääkaupunkiseudun väestöä. Ongelma (pelko,epäilys) paheni jatkosodan alettua syksyn tultua 1941 ja viholliseen ryhdyttyä lisäämään yöpommituksia. Helsinkiläisten kritiikki huomattiin päämajassakin ja kenraali V.P Nenonen lähetettiin tutkimaan asiaa ja johtopäätökseksi tuli, että yötorjuntaan tarvitaan uutta kalustoa, jos sellaista jostakin olisi ollut saatavissa.

Rovaniemelle suomalaiset olivat perustanet kesäkuussa 1941 kevyen ilmatorjuntajaoston suojaamaan Kolosjoen nikkelikaivosta. Jaos alistettiin sittemmin saksalaisten ilmatoruntapatteri (Flak Abt 332) komentoon. Yksiköiden välisessä raportoinnissa saatiin vihiä siitä, että saksalaisilla oli erityisvarustusta yötoimintaa varten (eli tutkia). Ilmatorjunnan erikoishuoltotoimistoa johti Niilo Simojoki, joka sai keväällä 1940 kaksi uutta virkaa, joihin hän värväsi fil.kand, (res.vänr.) Kari Karhusen ja samaan yliopistolliseen oppiarvoon juuri valmistumassa olleen res.vänr. Leo Sarion. Simojoki ehdotti saksalaisille, että Karhunen ja Sario voisivat päästä Rovaniemelle tutustumaan saksalaisten ampumamenetelmiin, kalustoon, erityisesti yöammuntaan. Korkealta saksalaiselta sotilastaholta Simojoki sai vastauksen, jonka mukaan pyyntöön suostuttiin ja Karhunen ja Sario ilmoittautuivat Mittelfinlandin ja Flakregiment 181:n komentajalle, eversti Schröderille, joka asetti ehdoksi, että muistiinpanoja ei saa tehdä. Oppaana suomalaisilla oli rykmentin koulutusupseeri, luutnantti, tohtori Schmäling.

Monipuolisen koulutuksen, teknillisen pätevyyden ja yliopistouransa perusopinnot päätökseensä saaneet miehet omaksuivat kuitenkin asiat perusteellisesti ja laativat asiasta perusteellisen 23-sivuisen muistion parin viikon aikana, erityisesti radiosuuntimien käytöstä (yöaikaan) mahdollistavan torjunta/valvontalaitteen osalta, josta käytettiin nimeä ”funkmessgerät” sekä hyvin perusteltuja ehdotuksia matkan tulosten mahdollisesta muusta hyödyntämisestä. He esittivät ajatuksensa siitä, kuinka paljon kalustoa tarvitaan ja koulutusta tarvitaan, joiden perusteella valmisteltiin 7-sivuinen kirjelmä ilmatorjuntajoukkojen komentajalle eversti Helmiselle konkreettisine ehdotuksineen. Ehdotukset sisälsivät myös ajatuksen komennuskunnan perustamisesta, joka neuvottelisi asiasta tarkemmin saksalaisten kanssa. Asiakirjan esittelijä ja viimeistelijä lienee ollut Leo Sario. Saksaan lähetettävien komennuskuntien tavoite- ja asialistan, joka johti lopulta Suomen kannalta välttämättömiin hankintoihin, viimeistelijä oli kiistatta Sario, ehkäpä myös ainoa, joka tehtävään yleensä kykeni.

Radioluotaimien hankkimiseksi ilmavoimien komentaja esitteli asian Mannerheimille 13.12.1942. ensimmäinen kauppa sisälsi kuusi It:n radioluotainta ja kaksi ilmatorjunnan radioluotainta. Uusi kalusto saapui toukokuussa 1943, jolloin seuraavan vuoden (1944) suurpommituksiin oli aikaa n. 9 kk. Asia oli erittäin salainen ja kaluston asentaminen ja se käyttäjien koulutus hyvin kiireinen tehtävä. Yötorjuntaan nimetyt tutkat saivat nimen ”Irja” ja tulenjohtotutkille annettiin nimi ”Raija”.

ITR 1 järjesti Pekka Jokipaltion, Aake Pesosen, Pekka Paateron ym. tiukalla otteella käyttäjäkoulutuksen yhdessä saksalaisten kanssa siten, että Helsingin ilmapuolustus oli huippukunnossa helmikuussa 1944. Useat asiantuntijat ovat lausuneet, että Suomi olisi murtunut, jos Helsingin ilmatorunta ei tuolloin olisi pitänyt.

Lähde: Salainen ase, ilmapuolustuksessa. Tutkat toisessa maailmansodassa: toimituskunta Ahti Lappi, Perttu Peitsara, julkaisija: Ilmatorjuntamuseo, kirjapaino Bookwell, Porvoo 2012.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat